Minun pilkkukaverit

Nyt pääsen vihdoin kirjoittelemaan tästä aiheesta josta jonkun verran kysellään ja josta oon myös halunnut kirjoittaa. 

ELI MUN KOIRISTA!

Palataan vuoteen 2006. Istuin kaverin luona parvekkeella lämpimänä kesäpäivänä ja mamma soittaa ja kysyy haluanko lähteä katsomaan dalmatialaispentuja. Olin tuossa vaiheessa jankannut koiraa ehkä 5 vuotta ja harmitellut, että lapsia tulee kun sieniä sateella, mutta YHTÄ koiraa en saa ottaa :D Meitä on mun perheessä siis 5 lasta joista oon vanhin ja tuolloin meidän nuorin oli vasta 2v joten hulinaa riitti. 

Mentiin katsomaan pentuja ja sehän oli heti siinä. Pennut oli hiukan yli luovutusikäisiä ja jo suhteellisen isoja ollakseen pentuja, ne osasi jo leikkiä ja juosta jne. Pentuja oli jäljellä kolme joista yksi makoili nurmikolla koirakasan alimmaisena – pelkästään nenu jossa oli sydänmuotoinen pilkku näkyi. 

Siirsin muita pentuja ja katsoin sitä maailman ihaninta pentua joka mua tuijotti silmiin. Siitä hetkestä saakka tämä pikkuinen on ollut mun läpi kaiken mahdollisen. Tämä koira otettiin mamman kanssa yhdessä ja luvattiin papalle että me huolehditaan siitä.

Tällä ajalla on enemmän ollut niitä vanhanaikaisia kameroita joten kuvia mulla on oikeasti vaan ihan muutama ja nekin ns oikeita kuvia eikä tämmöisiä mitä voisin tänne lisätä. Tässä kuitenkin Theo pikkusena + Klarissa ihan vauvana. :D

Meidän pilkkukaverin nimeksi tuli Theo, alkuperäinen nimi oli Muffe Montrock isän Hard Rock ja äitin Lisa Montin jälkeen. Mun mielestä se oli niin hirveä nimi ja mun pentu näytti ihan Theolta, semmoselta vähän varovaiselta pikkuiselta poikaselta. :D

Vaikka olin itse tuolloin teini ja monesti koirien hoito jää vanhemmille sen ikäisenä niin mun kohdalla ei käynyt niin. Theo oli mun mukana joka paikassa, huolehdin siitä orjallisesti ja kun muutin Ouluun lukioon niin Theo tuli tietenkin mukana. 

Theo on luonteeltaan aika arka, mutta iloinen ja rakastaa ihmisten huomiota. Mulle se ei törttöile ollenkaan lenkeillä jne, vaan tottelee hyvin ja pidin sitä aina irti pohjoisessa. Se kulki aina vaan mun vieressä ilman mitään käskyjä. Theo ei myöskään ole _IKINÄ_ syönyt meiltä yhtään mitään, leikkinyt aina vaan omilla leluilla ja ollut muutenkin tosi rauhallinen yksilö.

Vuonna 2009 oli Torniossa ilmoitus lehdessä, että haetaan Dalmisurosta jonka kanssa tehdä pentuja. No, mehän ajateltiin äitin kanssa katsomaan sitä dalmistyttöä ja koirat alkoi heti hommiin. Palkkio-vaihtoehtoja oli yhden pennun hinta, osa jokaisen pennun hinnasta tai itselleen pentu. No, meidän oli tosiaan tarkoitus ottaa yhden pennun hinta kunnes näin ne pennut. APUAAAAAAAAAA muistaakseni niitä oli 9kpl ja toinen toistaan söpömpiä. Heti ensimmäisellä vierailulla laitoin yhdelle pennulle kaulapannan. 

Toisen vierailun jälkeen en enään voinut olla ottamatta sitä pentua. Se oli iso pentu ja leikki ja hyppeli aina mun luo kun olin kylässä. Se oli minun Winston. Olisin itse halunnut koiran nimeksi Kingston koska se oli jotenkin niin sellainen voimakkaan ja ylpeän nököinen, mutta koska päätin ensimmäisen koiran nimen niin mamman mielestä toisen koiran nimi oli hänen päätettävissä ja siitä tuli Winston. 

Winston oli pentuna semmonen riiviö että. :D Se on sitten Theonkin edestä syönyt kaikenlaista; tyynyjä, sohvia, kenkiä – lista on pitkä. 

Winston kasvoi myös ihan ykskaks pieneksi poniksi ja eläinlääkäri ihmetteli aina kun käytiin pentukäynneillä että MITÄ IHMETTÄ SYÖTÄN SILLE :D No en mitään ihmeellistä syöttänyt vaan Winstonin oli tarkoitus kasvaa isoksi pojaksi ja se olikin nopeasti 6kg isompi mitä Dalmatialisten standardi. 

Winstonin emo ei ollut puhdas dalmatialainen, vaan seassa oli jotain muuta ja tämä jotain muuta on kyllä tullut vahvasti Winstonille. Esimerkiksi Winstonin pään ja tassujen muoto on huomattavasti enemmän labradorin noutajan näköiset entä dalmatialaisen. 


 

Kahden ison uroskoiran kanssa eläminen oli tietysti välillä haastavaa, suurimmaksi osaksi kaikki meni tosi hyvin ja Theo pesi Winstonin aina lenkin jälkeen ja muutenkin ne leikki tosi hyvin yhdessä. Kunnes Winstonille tuli sappikiviä ja Theo meni nuolaisemaan haavaa, tämän jälkeen ne otti yhteen niin kovasti ja useasti, että ne oli pakko erottaa. Näinä aikoina molemmat koirat asui mamman ja papan luona Haaparannassa ja mä Helsingissä. Winston muutti aika nopeasti mun luokse Helsinkiin ja Theo jäi pohjoiseen.

Enään en uskalla edes yrittää niitä yhteen just sen takia, että Theo on jo 13 vuotta ja kuulo on huonontunut sekä muutenkin on jo eläkkeellä eikä tarvi yhtään ylimääräistä stressiä. Jouluna tehtiin niin, että eroteltiin ne eri puolelle taloa ja meni tosi hyvin, olis liian stressaavaa Theolle olla Winstonin kanssa samoissa tiloissa. Senkin takia, että Winston on selkästi aina ollut se vahvempi näistä, vaikka Theo onkin sen isä ja vanhempi. Kokoero on myös aika huima näillä kahdella, kiloero taitaa olla noin 8kg.

Oltiin viime viikolla koiratapahtumassa Marsaanalla ja oli kyllä tosi kiva! Mua jännitti tosi paljon viedä Winston sinne, koska se on nyt vanhoilla päivillä alkanut stressaamaan asioita ja se ei enään hirveästi välitä muista koirista ja uroksille se saattaa jopa murista ihan huolella. 

Mentiin kuitenkin ja se oli kyllä iloisella päällä, tyttökaverit sai haistella, mutta kuitenkin Winston tykkää eniten ihmisistä niin se nautti kun kaikki tuli häntä rapsuttelemaan ja kehumaan. Winston ei ite oikein ikinä hauku (luulin sen ekat pari vuotta ettei mun koira osaa haukkua) ja se stressaantuu tosi helposti kun joku koira haukkuu sille. Siellä oli semmonen ihana ranskis joka haukku kun se leikkii ja winston meni ihan paniikkiin siitä ja pissi allensa sinne prtoimiston lattialle.. :D Tosi kiva, mutta semmosta sattuu. Ensin se oli innoissaan ja sitten jotenkin stressaantu et hei mitä sä mulle oikein haukut. :D

Tapahtumassa tehtiin myös eläinlääkärin pikatarkistuksia. Siellä saatiin muuten ’puhtaat paperit’ mutta lonkat pitäisi ehkä kuvauttaa ja miettiä olisiko särkylääkkeestä apua nyt vanhoille päiville kun takaosa alkaa vähän ’laahaaman’ perässä. Sen huomaa hyvin jos ollaan menossa autolla jonnekin ja autoon pitäisi hypätä tai sänkyynkin välillä tekee tiukkaa. 

 

Mietin sitä tapahtuman jälkeen, että todellakin annan mun koiralle särkylääkettä, että se jaksaa juosta ja pomppia samalla tavalla kun aiemmin sen sijaan, että se eläis puolikasta elämää. Mielummin Winstonin aika lähteä on aiemmin, sen sijaan, että eläisi kivuissa viimeisiä vuosia. Tulee melkein kyynel silmään tätä kirjoittaessa ihan vaan sen takia, että jossain kohtaan se päivä tulee kun joudun lopettamaan mun maailman parhaat pilkkukamut. 

Ens viikolla mennään kuitenkin eläinlääkäriin ja käydään myös kokeilemassa koirahierontaa Tammiston Mustissa & Mirrissä – ehkä se auttaa näin aluksi ja sitten katsotaan muita vaihtoehtoja.

Tässä pieni tarina näistä hulivileistä. <3

Tässä alla Theo kuvissa nyt viikonloppuna, kun kävin kotona. Vanha ja ryppyinen herra <3

Lemmikit on perheen jäseniä ja esim Winston kattoo mua joka ilta kun tuun sänkyyn nukkumaan, että mami rakastan sinua. Tai näin mä luulen, se työntää kuononsa mun kaulaan ja tuhisee ja nuolee. Minun rakas. <3 


5 Comments
  • Suvi
    Posted at 09:32h, 05 huhtikuun Vastaa

    Olipa ihana postaus!❤️ Kumma miten itekki herkistyi tätä lukiessa! Mutta koirat on kyllä niin ihania ja parhaita ystäviä. Mä ite opiskelen synnyinkodista 300km päässä, ja meidän molemmat koirat jäi tietty sinne. Kova ikävä on molempia, kun kotiin pääsee niin harvoin, mutta sitäkin ihanampaa kun näkee molempien ilmeen ja sen ilon kun ne tunnistaa😍 Aivan ihanaa kevään jatkoa sulle ja menestystä!!

    • rosannakulju
      Posted at 09:27h, 07 huhtikuun Vastaa

      Kiitos paljon <3 Koirulit on ikuisia kavereita <3 Oon kyllä niin rakastunut molempiin että. Ihanaa kevättä <3

    • rosannakulju
      Posted at 10:34h, 09 toukokuun Vastaa

      Koirat on parhaita. Ihanimpia kavereita <3 Kyllä ne aina muistaa.. Ihanaa kevättä sinulle <

  • Sanna
    Posted at 11:32h, 05 huhtikuun Vastaa

    Koirat on niin💓 Ihmisen paras ystävä ! Oma koira piti saattaa sateenkaarisillalle hetki sitten ja niin outoa olla ilman lenkkikamua😌 Voi olla että pian tulee uusi koira vaikka ajattelin eka että oisin ilman kun asun yksin ja kolmivuorotyö yms, mutta niin vaan tekis mieli ottaa kun tottunut että aina kotona joku vastassa yms. Ei voi olla huono päivä kun toinen tulee häntää heiluttaen ovella vastaan :)

    • rosannakulju
      Posted at 09:27h, 07 huhtikuun Vastaa

      Niinhän ne on! Tuo on vaikea juttu varmasti miettiä. Iso vastuu seuraavat 10-12 vuotta mutta kuitenkin ne on vaan niin ihania. Parhaat kaverit <3 Ihanaa kevättä sulle!

Post A Comment